Kemihaaran parkkipaikalla ei yksikään jokihaara ollut auki, joten sulattelimme lumesta päivän tee- ja lounasvedet ahkioiden pakkaamisen ohessa.
 |
| Hetken vielä ihmetellään ennen lähtöä |
Puoli yhden aikaan olimme valmiit lähtemään päivän taipaleelle. Parkkipaikalta kelkkauralle, josta laskimme melkein heti joen jäälle. Vaikka yöllä oli satanut uutta pehmeää lunta, niin jään päällä oli suhteellisen hyvä hiihtää.
Ensimmäisellä tauolla heräsi keskustelu siitä missä on Tahvontuvan pohjoispuolen kartta. Lopputulema oli että kartta oli jäänyt autoon ja mukana oli kuten pitikin Calazon ja Karttakeskuksen Kemihaaran kartta.
Ville ja Lauri lähtivät hiihtämään takaisin autolle ja muu ryhmä jatkoi etenemistä jäätä pitkin. Kun jäällä alkoi olemaan liikaa vettä, nousimme joen penkalle hiihtämään.
Seuraavalla tauolla söimme lounaan. Pari tuntia oli hieman liian vähän että kuivatut vihannekset olisivat olleet täysin pehmeitä. Kun saimme lounaan syötyä, oli autopartio hiihtänyt meidät kiinni. He jäivät ruokailemaan ja me jatkoimme hiihtouran aukaisemista.
Aika nopeasti lähdön jälkeen joen eteläpuolella näkyi muutama rakennus joita ei ollut meidän kartalla. Reilun puolen tunnin päästä autopartio sai meidät kiinni. Kehuivat siinä meidän hyvää etenemisnopeutta.
Ainoa ongelma oli että etenemissuunta oli täysin väärä. Olimme lähteneet Kemijokea pitkin lounaaseen, kun tarkoitus oli ollut lähteä Kemihaaraa pitkin luoteeseen. Olimme hiihtäneet 6 km ja koko ajan pois päivän kohteestamme.
Pikainen analyysi kertoi että matkaa olisi jäljellä 16 km, lumisade oli muuttunut vesisateeksi tuulen kera ja kello lähenteli iltapäivä neljää. Ratkaisun toi joen rannalla näkyneet mysteerirakennukset. Karttakeskuksen kartassa ei niitä ollut oikeassa paikassa tai oletetussa paikassa. Calazon kartasta taas selvisi että kyseessä on Seitainojan nuotiopaikka.
Keula kohti lähtöpistettä suoraan piskaavaan sateeseen. Vaikka tuntui siltä että ohitimme rakennukset ihan justiinsa, niin matka vaan jatkui ja jatkui.
Perillä meitä odotti metsän puolelta umpinainen katos, jonka keskellä oli nuotiorengas. Tuli paloi renkaassa nopeasti ja märät vaatteet saatiin ripustettua katoksessa kuivumaan.
Kun Tomi aloitti päivällisen valmistuksen ja vaatteista vesihyöryä leijaili kohti piippua, niin mieliala alkoi pikku hiljaa kohota. Sen verran luontoäiti auttoi meitä että tuuli ei osunut katoksen avoimeen puoleen.
Päivän koettelemuksissa jotkut meistä vanhenivat silmissä päivän ja eräs vuoden. Päivän päätteeksi Ville tarjoili mansikkakermakakkua.
Katoksen alaosan reikiä tilkittiin pyöreillä pölleillä ja tuulen puolen oviaukkoon viritettiin avaruushuopa. Kahdelle nukkumapaikka löytyi penkeiltä ja loput viisi mahtuivat katoksen lattialle. Nukahtamista hieman hidasti tuulen kasvoille kuljettamat lumikiteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti